Lähdin aika ex-tempore katsomaan Scorpionsia. Olihan bändi sentään teinivuosieni suosikkeja ja tehnyt kasan hyviä biisejä, joita koetin soittaa opetellessani kitaransoittoa. 80-luvun jälkeen en ole seurannut bändiä, mutta yllätyksekseni uusin, tänä vuonna julkaistu levy Sting In The Tail on tosi rautaista kamaa. Jos bändi olisi julkaissut tämän levyn 1988 heikon Savage Amusementin sijaan, olisin varmaan jatkanut bändin diggaamista teinivuosien jälkeenkin.
Suomessa Scorpionsiin on tapana suhtautua “postmodernin ironisesti”, naureskellen soittajien viiksille ja nahkahousuille sekä sivuuttaen musiikin kokonaan. Ilokseni totesin, että pystyin nauttimaan keikasta ilman tällaista – minusta sekä esiintyjää että vastaanottajaa alentavaa – asennetta. Myös lähes täysi O2-areena (isoin Prahan jäähalleista) tuntui suhtautuvan asiaan samalla tavalla ja lauloi biisien mukana. Bändi on tehnyt vuoden 1984 jälkeenkin paljon hyviä biisejä, vaikka minulle tunnetuimmat olivat tietenkin Blackoutin ja Love At First Stigin ikivihreät, joita kukaan ei voine olla tunnustamatta klassikoiksi. Bändi on ilmoittanut lopettavansa tänä vuonna julkaistun levyn jälkeen. Kun ottaa huomioon, että bändi on perustettu jo 1965 (!!), yksi maailman aliarvostetuimmista bändeistä on tullut tiensä päähän ja nyt kyynikotkin voivat tunnustaa pitävänsä siitä. Vaikka soittajat alkavat olla jo yli kuusikymppisiä, he näyttivät ainakin kaukaa katsottuna yhä aivan samalta kuin vuonna 1985. Toki mukana oli paljon hevikliseitä, mutta koska bändi on keksinyt useimmat niistä, soin nahkahousut ja rumpusoolot olennaiseksi osaksi Scorpionsin showta.
תגובות